Maanantaina se kammottu päivä sitten koitti. Ovi pamahti kiinni ja poikkis lähti armeijaan. Nyt kahden yksinäisen yön jälkeen sanoisin että kyllä tämän nyt kestää, mutta inhottavaltahan tämä tuntuu. Katse on koko ajan tulevassa: ensimmäinen loma, seuraava viikko, seuraava kuukausi, se päivä kun mies tulee lopulta kotiin.

Hassua on se, että nämä pari päivää eivät vielä ole olleet pahoja. Pahalta tuntuu se, että tiedän että näitä päiviä tulee olemaan helvetin monta vielä ainakin puolen vuoden ajan. Hetket, kun en ole yksin ovat vähemmistöä.

Toisaalta nyt tämä on aloitettu. Jokainen kulunut päivä on lähempänä kotiutumista.

Kohdallani ikävää lisää ahdistustaipumukseni. Ahdistus nostaa päätään yksin ollessa ja öisin. Nyt näiden molempien elementtien kohdatessa tuntuu pahalta. Ekana yönä heräsinkin henkeä haukkoen ja pelkäsin etten selviä. Selvisin kuitenkin.

Ja selviän vastedeskin.